Miten sitten kävikään?

Söin sitten eilen sitä leffaa katsoessani ensin 400 g lohkoperunoita ja 2 tofunakkia, sitten jälkiruoaksi pikarillisen panna cottaa, n.90 g täytesuklaata ja yhden suklaakeksin. Se olisi ollut muutoin ok, mutta maha oli laittoman täynnä sen leffa-aterian jälkeen, joten en sitten syönyt loppupäivänä enää mitään, vaikka olin kaverin pippaloissakin. Nukkumaan mennessä ruoka oli jo mukavasti sulanut. Enkä vaipunut sen jälkeen epätoivoon.

Mutta huomasin kyllä olevani ärtynyt ja vähän epäsosiaalinen. Otti päähän "joutua" kaverin juhliin. Ihmettelin miksi tuntuu tältä. Tulin siihen tulokseen, että tunteeni olivat normaaleja suhteessa tilanteeseen. Kuka tahansa arastelisi ja olisi ärtynyt, jos tietäisi näkevänsä ison porukan ihmisiä pitkästä aikaa, kun on lihonnut 20 kiloa ja möyrinyt 3 kk omissa oloissaan. Se että on lihonut 20 kiloa ja sen takia välttelee ihmisiä ei tietenkään ole kovin normaalia

Yhä enemmän mulle kirkastuu se, etten tosiaankaan tee tätä muutosta laihtuakseni, vaan perustana "kokonaan uudelle elämälle". Olen tullut johonkin keski-iän kriisiä vastaavaan tilaan. Varmaa se on varhaista 3-kympin kriisiä. Kelaan tässä, että mitä on tullut elämällä tehtyä tähän asti, ja mitä tulevaisuudessa pitäisi tehdä toisin. Nyt on aika miettiä, että mihin suuntaan kokka osoittaa ja kääntää ruoria jos horisontti ei miellytä. Eihän sitä koskaan ole liian myöhäistä, mutta mutta...en kyllä halua odottaa tässä vanhaa ikää tai sairastumista voidakseni tehdä jotain radikaalia.