Itsesäälistä ken haluaisi luopua?

En koskaan uskonut pitäväni kuminauhavyötäröisiä housuja julkisella paikalla. Pohja on silloin, kun on pakko pukea häihin kyseisenlaiset housut, koska oikeiden vetoketju ja nappi-housujen kanssa ei pysty istumaan. Eikä voi ostaa isompia housuja, koska juuri kuukausi sitten heitti vanhat isot housut kierrätykseen ja vannoi, että siihen ei enää mennä takaisin, ei vaikka henki menisi. No, sittenpä mentiin ystävän häihin trikoissa. Elämä ei tunnu enää seikkailulta, vaan selviytymiseltä. Milloin juhlat alkoivat olla koettelemuksia? Muistan että joskus oli aika jolloin itseasiassa odotin juhlia, festareita ja lomia. Nyt lasken päiviä siihen, koska kesä vihdoin loppuu ja saan taas pukeutua pitkään mustaan takkiin!

Itsesäälistä muuten...se on itsekeskeisyydessään lähellä egoismia, tavallaan vaan käänteisenä, väsyttävänä ja tylsistyttävänä versiona. En tietenkään halua aliarvioida kanssaihmisiä, mutta ehkä mulla vaan on sitten niin huono itsetunto, että mulle merkkaa se, mitä muut musta ajattelee ja pääosin oletan heidän ajattelevan minusta negatiivisesti. Tällainen ajattelu se lamaannuttaakin ja sitä alkaa vihata ihmisiä. Huonoina päivinä mä sorrunkin vihaamaan ihmisiä, vain siksi että kuvittelen kaikkien inhoavan mua. Yritän kyllä kovasti (ihan tosissani!) ajatella positiivisesti, nähdä ja ajatella kaikista hyvää, antaa vi***lujen mennä toisesta korvasta ulos jne. On vaan päiviä, jolloin se on äärimmäisen vaikeeta. Silloin haluan vain piiloutua.

Olen älynnyt jo aiemminkin, että tärkeintä on oma asenne, ei ulkonäkö. Mutta kun on juuri lihonut 20 kiloa, on yksinäinen, ja maksukehoitukset täyttää postiluukun yms. on tosi vaikeaa tykätä itsestään, olla aurinkoinen, hyväntuulinen ja rakastaa kaikkia...Kai olen perusluonteeltani ehkä sellanen melankolinen ylianalysoija.

Myönnän, että epävarmuuteni vuoksi deletoin tosi paljon sellaisia juttuja, joita ennen tein ja nyt ehkä haluaisin tehdä, tai tekisin, jos olisin hoikempi. En välitä olla esillä enkä tarttua haasteisiin. Olen aivan rättipoikki jo pelkästään siksi, että olen "joutunut" tapaamaan vanhoja kavereita useana päivänä viikossa töissäkäynnin lisäksi. Mikäs sen surullisempaa

Yksi suurimmista vahingoista minkä tuo huono minäkuva on tuonut tullessaan, on "kyvyttömyys" luoda parisuhdetta. Olen uskotellut itselleni, että lihavuuteni estää mua löytämästä miestä, ja olen voinut syyttää lihavuuttani ja sitten miehiä ja olla katkera ja kyyninen miehiä kohtaan heidän pinnallisuutensa vuoksi. Mikä ei myöskään edistä romantiikkaa. Pirullinen noidankehä. En aina jaksa pitää huolta ystävyyssuhteistanikaan. Jotenkin vähättelen itseäni, ja kun oikein möyrii itsesäälissä-ja inhossa, ei sitä jaksakaan muita nähdä ja rakastaa. Tämä on suurin yksittäinen syy, miksi haluan lopettaa ahmimisen ja laihduttelun noidankehän, hypätä siitä ulos ja alkaa elämään, jotta uskaltaisin rakastaa. Piilottelun todellisuus on iskenyt vasten kasvoja, ja olen ymmärtänyt, että tätä menoa tulen olemaan yhä yksinäisempi, ja tulen jäämään yksin ja unohdetuksi. Tämän oivalluksen myötä motivaatio parantua on vahvistunut. En voi odottaa ketään pelastamaan itseäni. En voi odottaa taikasauvan heilahdusta tai prinssiä valkoisella ratsullaan tulemaan ja antamaan minulle uuden elämän ja tarkoituksen. Minun on pakko tehdä se työ itse, ja löytää tahto siihen itsestäni. Suurin pelkoni on se, että kuolen ennen kuin olen ehtinyt elää. Pelkään, että kadun. Aika tikittää eteenpäin, eikä toista mahdollisuutta tule, tilaisuuteen täytyy tarttua tässä hetkessä.

"Koskaan ei ole liian myöhäistä tulla siksi, joka olisi voinut olla"