Olen miettinyt paljon sitä, miksi elämäntapojeni muuttaminen on niin tuskaisen vaikeaa, miksi olen monesti päässyt hyvään alkuun vain palatakseni takaisin huonoihin tapoihini.
Ironista on, että olen aina nauttinut suunnattomasti en vain itse laihtumisesta, vaan siihen kuuluneista uusista elintavoista kuten kevyemmän ruokavalion ja liikunnan tuottamasta hyvästä olosta; vatsa voi paremmin, mieliala on tasainen, olen hyväntuulisempi, ylensyöntiin liittyvä häpeä on poissa, energiaa riittää ja olen ylpeä itsestäni.
Jotenkin se sohvalle mässäilemään jämähtäminen liittyy omiin pelkoihin ja mukavuudenhaluun. Kun olen lihava ja turtunut liiasta rasvasta ja sokerista, on helppo syyttää kaikkea ikävää elämässäni painosta. On helppoa olla katkera elämälle, maailmalle ja ihmisille kun voi syyttää painoaan.
On pelottavaa tarttua haasteisiin ja muuttua, koska siellä tuntemattomassa vaanii epäonnistumisten ja pettymysten pimeä verkko.
On helpompaa piiloutua ja luovuttaa jo heti kättelyssä.
On helpompaa jäädä sohvalle kuin ottaa riski joutua nöyryytetyksi, petetyksi, vitsin aiheeksi, hylätyksi...
On helpompaa olla aina pelkkä ystävä kuin (potentiaalinen) tyttöystävä.
On helpompaa jumittaa samassa umpikuja-työssä, menossa ei minnekään.
On helpompaa jäädä kotiin kuin lähteä seikkailemaan.
Sitä kuvittelee, että sohvalle jääminen suojaisi pettymyksiltä, mutta eikö suurin pettymys ole sittenkin elämätön elämä?! Elämä ilman riskejä on elämä ilman onnistumisia, ilman rakkautta, ilman jälkeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti