kuulumisia

Oli tuossa kunnon repsahdus monta viikkoa; olen elänyt sohvalla ja ruokavalioni on koostunut lähinnä sipsistä ja karkista. Olo onkin sen mukainen; passiivinen, itsetunto pohjissa, väsynyt, inhottava...Olen tässä viritellyt treffi-meininkiä ihan silläkin ajatuksella että saisi piristystä elämään ja sitä myötä motivaatiota laihdutukseen ja tähän projektiin. Vaikka tuntuu tosi hurjalta mennä treffeille kun pelkää toteuttavansa sen urbaanin kauhutarinan treffikumppanista joka paljastautuikin kaamean lihavaksi ja rumaksi :) Olen tietenkin netissä mahdollisimman rehellinen valokuvienkin puolesta, mutta silti pelottaa että jos ne ei tajua OIKEASTI kuinka kauhea olen :(

Mutta tosiaan on into laantunut suhteessa superfoodseihin ja elävään ravintoon, nyt haluan vain laihtua, en nyt kylläkään keinolla millä hyvänsä tietenkään, mutta mun kärsivällisyys ei kestä monen kuukauden junnaamista. Kyllä tuloksia pitää tulla että jaksaa eteenpäin! Käytän nyt kiloklubin päiväkirjaa joka on sivumennen sanoen aivan loistava palvelu! Tavoitteena on pitää kalorit siinä 1200-1800 välillä ja lisätä liikuntaa.

Kiitos kaikille jotka on kyselleet perään ja jaksaa lukea ja tsempata :)

Miten sitten kävikään?

Söin sitten eilen sitä leffaa katsoessani ensin 400 g lohkoperunoita ja 2 tofunakkia, sitten jälkiruoaksi pikarillisen panna cottaa, n.90 g täytesuklaata ja yhden suklaakeksin. Se olisi ollut muutoin ok, mutta maha oli laittoman täynnä sen leffa-aterian jälkeen, joten en sitten syönyt loppupäivänä enää mitään, vaikka olin kaverin pippaloissakin. Nukkumaan mennessä ruoka oli jo mukavasti sulanut. Enkä vaipunut sen jälkeen epätoivoon.

Mutta huomasin kyllä olevani ärtynyt ja vähän epäsosiaalinen. Otti päähän "joutua" kaverin juhliin. Ihmettelin miksi tuntuu tältä. Tulin siihen tulokseen, että tunteeni olivat normaaleja suhteessa tilanteeseen. Kuka tahansa arastelisi ja olisi ärtynyt, jos tietäisi näkevänsä ison porukan ihmisiä pitkästä aikaa, kun on lihonnut 20 kiloa ja möyrinyt 3 kk omissa oloissaan. Se että on lihonut 20 kiloa ja sen takia välttelee ihmisiä ei tietenkään ole kovin normaalia

Yhä enemmän mulle kirkastuu se, etten tosiaankaan tee tätä muutosta laihtuakseni, vaan perustana "kokonaan uudelle elämälle". Olen tullut johonkin keski-iän kriisiä vastaavaan tilaan. Varmaa se on varhaista 3-kympin kriisiä. Kelaan tässä, että mitä on tullut elämällä tehtyä tähän asti, ja mitä tulevaisuudessa pitäisi tehdä toisin. Nyt on aika miettiä, että mihin suuntaan kokka osoittaa ja kääntää ruoria jos horisontti ei miellytä. Eihän sitä koskaan ole liian myöhäistä, mutta mutta...en kyllä halua odottaa tässä vanhaa ikää tai sairastumista voidakseni tehdä jotain radikaalia.

Uskoisinpa jo, että laihduttaminen lihottaa!

Pelottaa pikkasen

Huomaan nimittäin, että laihdutusvimma on alkanut puskemaan päälle! Nyt jarrut päälle, Apua!! Tämä tämmöinen kun aina ennen kellon tarkasti johtanut lopulta kaiken läskiksi (hehheh) lyömiseen ja sitten lihomiseen. Mutta on vaikeaa olla antautumatta fantasioille hoikentumisen iloista...en siis ole kovin tyytyväinen nykyiseen olomuotooni. Mutta se kiire, se kärsimättömyys..niihin mulla ei ole varaa!

Kalorit ahdistaa. Haluaisin syödä mahdollisimman terveellisesti; pähkinöitä, siemeniä, avokadoa, hedelmiä, kookosöljyä, superfoodseja, tummaa suklaata yms. Ja olen syönyt säännöllisesti, en ole napostellut enkä ylensyönyt. Silti kalorit paukkuu yli rajojen.

Tuntuu että seinät alkaa pikkuhiljaa siirtymään lähemmäs toisiaan..Koulu alkoi eilen, lisäksi mulla on kaksi työpaikkaa ja rahaa on silti vain juuri ja juuri kädestä suuhun (kirjaimellisesti). Mulle ei kohta jää aikaa eikä jaksamista harrastuksiin, ihmissuhteisiin eikä taloustöihin. Pelkään, että stressi käy liian suureksi jossain vaiheessa ja se kostautuu ratkeamisena syöpöttelyyn. Tunnen olevani niin riittämätön. Näen miten muut ihmiset pystyy luovimaan tyyliin "kuusi lasta, kaksi koiraa, mies, omakotitalo, osa-aikatyö, täysipäiväinen opiskelu, 70 km koulumatkat jne." Siis mitä h****tiä?! Miten kukaan pystyy tollaseen edes fyysisesti saati jaksaa henkisesti? Mä saan pinnistää kaikkeni, että jaksan edes raahautua töihin tai istua koulussa sen 6-8 tuntia. Sitten ei jaksakaan sen lisäksi enää mitään muuta. Pelkään olevani jotenkin vajaa ja pohjattoman laiska, enkä tule koskaan saamaan tätä vauhtia mitään aikaiseksi elämässäni.

En halua ottaa laihtumisesta ja elämäntapamuutoksesta yhtä negatiivista stressitekijää lisää. Mutta silti siihen pitää panostaa ihan täysillä. Pitäisikö lopettaa työt tai koulu, että jaksaisin tsempata enkä kompastuisi kärsimättömyyteeni JÄLLEEN KERRAN!? Se on nyt nähty niin monta kertaa, etten oikeasti ymmärrä, miksen jo voisi uskoa sitä; laihduttaminen lihottaa! Koska sitä oppisi olemaan armollinen itselleen ja unohtaa kaikki ulkoiset odotukset ja kuvitellut vaatimukset? Kenen odotuksia tässä nyt oikein pitäisi täyttää? En halua juosta jotain oravanpyörää menemättä minnekään. Mutta silti rahaakin pitäisi tienata. Joo, sellasta se on. Mulla on varmaan väärä asenne. Jos jostain jutusta ei pidä, se pitää muuttaa, mut jos asiaa ei voi muuttaa, pitää vaihtaa omaa asennetta. Täytyy iloita siitä mitä on. Ja olla kiitollinen. Tottakai.

Yllättävän syvällinen Ahaa-elämys kaikessa pinnallisuudessaan on syntynyt muuten siitä, kun tajusin eilen miksi teen tätä elämäntaparemppaa. Että mä en nyt oikeasti yritä laihduttaa itseäni johonkin tiettyyn painoon ja kokoon miesten takia; että löytäisin jonkun. Haluan lopettaa sittenkun- elämän jota hallitsee itsesyytökset, huono itsetunto, masentuneisuus, fiktio, mässyt, piilottelu, katuminen, itseinho, häpeä, yksinäisyys, ahdistus, tylsyys ja pettymykset. Haluan löytää jotain muuta, haluan elämisen arvoista elämää, kipuineen kaikkineen. Haluan löytää voiman itsestäni, alkaa pitämään itsestäni, löytää ilon ja innostuksen. Eikä mihinkään tähän tarvitse odottaa miestä eikä 38-koon housuja.

Mutta sen tiedän, että jos jatkan laihduttamis-syöpöttelyn noidankehää, en pääse ylös juoksuhiekasta kuivalle maalle.

pieniä voittoja

Olen siis ollut tosi väsynyt ja ärtynyt ja stressaantunut viime päivinä. Välillä tuntuu etten tiedä mistään mitään ja seinät kaatuu päälle ja mistään ei tuu koskaan mitään. No. Hyvä juttu on se, etten ole löytänyt tähän mennessä itseäni sohvalta leffoihin ja sipsipusseihin hautautuneena, niin kuin aina ennen. Minulle tyypillinen tapa selvittää kaikki epämiellyttävät tuntemukset on ravata ruokakaupasta toiseen ja yrittää salakuljettaa kotiin ja sohvan viereen pari kassilta mässyä, sekä muutaman vuokraleffan. Sitten jämähdän siihen parista päivästä muutamaan kuukauteen, kunnes kyllästyneenä entistä pahempaan olooni teen jonkinlaista ryhtiliikettä vain aloittaakseni syklin jonkin ajan kuluttua alusta.

Tässä on ollut sellaista kiusausta. Syöppö on pirullisen imelästi jutellut mulle kaikenlaista tekosyytä; " Sä olet jo sen syöpöttelykierteen katkaissut ja sen yläpuolella, ei yksi ilta mitään kaada, palaat sitten vaan huomenna takas ruotuun" "Sä ansaitset sen", " Se ois niin rentouttavaa ja se maistuis niin hyvältä", " Testaa vaan miltä se tuntuisi, sehän voisi tehdä tosi hyvää projektille", " Pienet lipsahduksethan on väistämättömiä", "Ei sitä koko loppuelämäänsä voi olla kontrollissa, anna periksi tänään", "Sipsipussi ja cola maksais vaan pari euroa, ihan älyttömän halpaa", "Se ois niin hyvä leffa", "Sullahan on vapaapäivä", "Tää on elämänmittainen projekti, ei yksi ilta mitään kaada, rennosti vaan", "Ihan sama", "Se ois kivaa", "Sulla on rahaa" jne. jne.

Tänään esimerkiksi, mulla olisi ollut koulussa yksi tunti. Viime hetkellä jänistin ja puhuin itseni ympäri menemästä tunnille (satoi, parkkipaikkaa ei löytynyt koulun läheltä, jännitti kun pitää mennä uudelle luokalle ja mitähän nekin ajattelee, jne). Petyin tietysti itseeni, mutta tukahdutin itsesyytökset ja masennuksen, ja menin kauppaan.

Houkutus lähteä vuokraamaan leffa ja ostaa sipsejä ja colaa alkoi kasvaa huippuunsa. Pystyin kuitenkin väittelemään pirullista syöppöä vastaan. Sanoin, että "Mulle tulisi vain entistä pahempi mieli", "Ei se ennenkään ole mitään auttanut", "Jätän vaikka koulun kesken mieluummin kuin alan taas mässätä", " Se ei ole sen arvoista, ei todellakaan", "Mulle tulee niin hyvä mieli jos en sorru", "Säästäisin rahaa", "Mun ei tarvitsisi hävetä itseäni kassalla tai kotona", "Syöminen ja leffa ei ratkaise mitään, se vain pahentaa asioita", "Mä mieluummin lueskelen ja kirjoitam blogia yms. kuin tuhlaan koko päivän elokuvien katseluun ja syömiseen", " Hyi olkoon kuinka äklö olo tollasista raskaista lisäainepommeista tulisi, eihän ne ole edes oikeeta ruokaa, ei kiitos!"

Niinpä lähdin kaupasta ilman mässyä ja kotona söin normaalit ateriat, keittiössä pöydän ääressä.

Aamen ja kiitos, vähän mä oon hyvä!

Itsesäälistä ken haluaisi luopua?

En koskaan uskonut pitäväni kuminauhavyötäröisiä housuja julkisella paikalla. Pohja on silloin, kun on pakko pukea häihin kyseisenlaiset housut, koska oikeiden vetoketju ja nappi-housujen kanssa ei pysty istumaan. Eikä voi ostaa isompia housuja, koska juuri kuukausi sitten heitti vanhat isot housut kierrätykseen ja vannoi, että siihen ei enää mennä takaisin, ei vaikka henki menisi. No, sittenpä mentiin ystävän häihin trikoissa. Elämä ei tunnu enää seikkailulta, vaan selviytymiseltä. Milloin juhlat alkoivat olla koettelemuksia? Muistan että joskus oli aika jolloin itseasiassa odotin juhlia, festareita ja lomia. Nyt lasken päiviä siihen, koska kesä vihdoin loppuu ja saan taas pukeutua pitkään mustaan takkiin!

Itsesäälistä muuten...se on itsekeskeisyydessään lähellä egoismia, tavallaan vaan käänteisenä, väsyttävänä ja tylsistyttävänä versiona. En tietenkään halua aliarvioida kanssaihmisiä, mutta ehkä mulla vaan on sitten niin huono itsetunto, että mulle merkkaa se, mitä muut musta ajattelee ja pääosin oletan heidän ajattelevan minusta negatiivisesti. Tällainen ajattelu se lamaannuttaakin ja sitä alkaa vihata ihmisiä. Huonoina päivinä mä sorrunkin vihaamaan ihmisiä, vain siksi että kuvittelen kaikkien inhoavan mua. Yritän kyllä kovasti (ihan tosissani!) ajatella positiivisesti, nähdä ja ajatella kaikista hyvää, antaa vi***lujen mennä toisesta korvasta ulos jne. On vaan päiviä, jolloin se on äärimmäisen vaikeeta. Silloin haluan vain piiloutua.

Olen älynnyt jo aiemminkin, että tärkeintä on oma asenne, ei ulkonäkö. Mutta kun on juuri lihonut 20 kiloa, on yksinäinen, ja maksukehoitukset täyttää postiluukun yms. on tosi vaikeaa tykätä itsestään, olla aurinkoinen, hyväntuulinen ja rakastaa kaikkia...Kai olen perusluonteeltani ehkä sellanen melankolinen ylianalysoija.

Myönnän, että epävarmuuteni vuoksi deletoin tosi paljon sellaisia juttuja, joita ennen tein ja nyt ehkä haluaisin tehdä, tai tekisin, jos olisin hoikempi. En välitä olla esillä enkä tarttua haasteisiin. Olen aivan rättipoikki jo pelkästään siksi, että olen "joutunut" tapaamaan vanhoja kavereita useana päivänä viikossa töissäkäynnin lisäksi. Mikäs sen surullisempaa

Yksi suurimmista vahingoista minkä tuo huono minäkuva on tuonut tullessaan, on "kyvyttömyys" luoda parisuhdetta. Olen uskotellut itselleni, että lihavuuteni estää mua löytämästä miestä, ja olen voinut syyttää lihavuuttani ja sitten miehiä ja olla katkera ja kyyninen miehiä kohtaan heidän pinnallisuutensa vuoksi. Mikä ei myöskään edistä romantiikkaa. Pirullinen noidankehä. En aina jaksa pitää huolta ystävyyssuhteistanikaan. Jotenkin vähättelen itseäni, ja kun oikein möyrii itsesäälissä-ja inhossa, ei sitä jaksakaan muita nähdä ja rakastaa. Tämä on suurin yksittäinen syy, miksi haluan lopettaa ahmimisen ja laihduttelun noidankehän, hypätä siitä ulos ja alkaa elämään, jotta uskaltaisin rakastaa. Piilottelun todellisuus on iskenyt vasten kasvoja, ja olen ymmärtänyt, että tätä menoa tulen olemaan yhä yksinäisempi, ja tulen jäämään yksin ja unohdetuksi. Tämän oivalluksen myötä motivaatio parantua on vahvistunut. En voi odottaa ketään pelastamaan itseäni. En voi odottaa taikasauvan heilahdusta tai prinssiä valkoisella ratsullaan tulemaan ja antamaan minulle uuden elämän ja tarkoituksen. Minun on pakko tehdä se työ itse, ja löytää tahto siihen itsestäni. Suurin pelkoni on se, että kuolen ennen kuin olen ehtinyt elää. Pelkään, että kadun. Aika tikittää eteenpäin, eikä toista mahdollisuutta tule, tilaisuuteen täytyy tarttua tässä hetkessä.

"Koskaan ei ole liian myöhäistä tulla siksi, joka olisi voinut olla"

Koitan kovasti olla sortumatta itsesääliin.

Koitan kovasti olla sortumatta itsesääliin. Koitan kohdata pelkoni ja tarttua haasteisiin. Sen vaan huomaa, että normaali töissäkäynti, kavereiden tapaaminen, kaupassa käynti jne. väsyttää aika paljon, kun tuntuu, että se normaali elämä jo sinänsä on joskus tosi haastavaa, ja joudun pinnistelemään kaikilla voimillani, että pystyn siihen. Mutta on tärkeää tehdä sellaisia asioita, jotka tietää tärkeäksi, vaikkei huvittaisikaan, vaikka se olisi kuinka vastenmielistä tahansa. Juuri se antaa eväitä suurempiinkiin muutoksiin elämässä. Että tekee, vaikkei huvita. Niin kuin esim.lähtee lenkille, jumppaan tai syö salaattia

Huomaan, että vaikken ole viikossa laihtunut, niin kurinalainen ruokapäiväkirjan pito on saanut mun itsetunnon taas kohoamaan, ja olen täynnä toivoa. Olen havahtunut siihen, että painoni sinänsä ei vaikuta sisäiseen hehkuuni ja itsetuntooni lähellekään yhtä paljon kuin syöpöttelyni langettama varjo. Kun ylensyön säännöllisesti, kun piiloudun elämältä juustonaksupussin kanssa TV.n eteen sohvalle, alan inhoamaan itseäni, tunnen häpeää ja syyllisyyttä. Ahdistun kun tunnen tärkeiden asioiden valuvan hukkaan ja elämäni olevan vitsi. Kun pitelen itseäni pahoin ja suljen itseni pois maailmalta, en jaksa kohdata muita ihmisiä enkä uskalla rakastaa. En usko olevani rakastamisen arvoinen. Haluan vain syödä, katsoa TV:tä ja olla yksin. Suren, kun näen sen valtavan ristiriidan siinä, mikä on arkinen todellisuuteni, siihen millaiseksi kuvittelin elämäni olevan tämän ikäisenä ja millaisia haaveita minulla on elämälleni ollut. Tunnen pettymystä ja olen vihainen itselleni kykenemättömyydestäni muuttua.

Siksipä on helpompi olla yksin ja rakentaa elämä syöpöttelyn ja fiktion ympärille. Ja silti vihaan sitä. Ja suren elämääni. JA vihaan omaa heikkouttani. Ja olen varma että muutkin inhoavat minua. Tai ainakin heidän pitäisi.

Siispä kartan itsesääliä, ja yritän kaikkeni ajatellakseni positiivisesti. Tosiaan, olen nuori, ja niin kauan kuin on elämää, on toivoa. "Koskaan ei ole liian myöhäistä olla se, joka olisit voinut olla"

pimeällä puolella

Tänään kävin äitini puolesta kaupassa. En ottanut ostoskoriin mitään herkkuja, lähdin ajelemaan kotiin....Kävin sisäistä kamppailua, syömäri minussa voitti ja tein uukkarin takaisin kauppaan (n.4 km jo ajettu). Ostin pussin juustonaksuja, karkkia, toffifeerasian, amerikan pastilleja ja light-colaa. Enempään minulla ei ollut varaa eikä pokkaa.

Kotona katsoin leffan jotta saisin ruoat mukavasti alas. Onneksi, ja toisin kuin viime aikoina (kulunutta viikkoa lukuunottamatta), en ahtanut itseäni täyteen! Söin kolme juustosämpylää, join colaa, söin puoli pussillista juustonaksuja sekä 125g rasian toffifeeta. Ok, tämä on paljon mutta...

Pahimmillaan, viime kuukausien aikana, olen muutaman tunnin aikana voinut syödä esim. pussin juustonaksuja, pienen pussin perunalastuja, puoli litraa kermajäätelöä, muutaman voileivän, muroja, pitsan...Niin että olen aivan ähkyssä ja tuuperruksissa.

Tällaisessa menossa turtuu täysin ruoan määrään, mahalaukku venyy ja tottuu suureen ruokamäärään ja osaa vaatia nopeasti aina lisää. Käsitys siitä, mikä on normaalia hämärtyy täysin. On vain pakko saada lisää. Mieliteoista saattaa tulla niin pakkomielteenomaisia, että on täytynyt lähteä ajamaan 40 km matkaa tiettyyn kauppaan tai joskus olen penkonut roskiksia tai varastanut rahaa ja ruokaa muilta.

Olin viikon verran matkoilla, jolloin oli mahdotonta syödä niinkuin olin tottunut. Tunsin ärtymystä, enkä voinut oikein nauttia perheeni seurasta, koska yllättäen pidin heitä esteenä mässäilylle; että he seisovat minun ja ruoan välissä. Huom. Olin odottanut matkaa kuin kuuta nousevaa, mutta nyt en voinutkaan iloita siitä. Se havahdutti ja teki minut surulliseksi.

Oli kuitenkin tärkeää vieroittua ruokamääristä tuon viikon ajan. Se supisti hieman mahalaukkua, ja sai minut muistamaan, kuinka hyvä olo voi olla kun ei ahda itseään aivan täyteen joka aterialla. Kyse ei siis tosiaan ole siitä, että laihtuminen ja hoikkuus sinänsä saisivat aikaan hyvinvointia, vaan pikemminkin ne keinot joilla sinne terveellisesti päästään. Kohtuus maksimoi nautinnon. Ja luut on luotu liikkumaan